2000-luvun alkuvuosina sotilaallinen varustelu kääntyi teknologiseen suuntaan, kun Kanadan joukot keksivät uudenlaisen naamiointimuodon. Digitaalinen naamiointi laajeni pian sen jälkeen Yhdysvaltoihin merijalkaväen MARPAT-kuviolla ja armeijan yleisellä taistelumallilla; kuitenkin vuonna 2015 Yhdysvallat käänsi suunnan ja otti käyttöön operatiivisen taistelumallin, joka on perinteisempi naamiointimuoto. Miksi muutos? Kumpi on parempi? Tarkastellaan lähemmin digitaalisen ja perinteisen naamioinnin eroja ja miksi teimme vaihdon.
Syy, miksi digitaalinen naamiointi toimi universaalin mallin pohjana, on se, että se voisi olla kohtalaisen tehokas kaikissa tilanteissa – metsässä, autiomaassa ja kaupungissa – ilman, että se vaatii useita asukokonaisuuksia. Koska naamiointia ei kuitenkaan pystytty erikoistumaan ympäristöönsä, universaali kuvio ei ollut yhtä tehokas kautta linjan. Ajattele sitä kaikkien ammattien jätkänä, mutta ei minkään ammattimiehenä. Hyvin pyöristetty UCP-naamiointi ei sopinut hyvin Afganistanin vuoristomaastolle, mikä pakotti siirtymään edistyneempään mutta perinteisempään naamiointikuvioon.
Perinteisen naamioinnin varhaisimmat muodot käyttivät laajoja värisovelluksia. Suunnittelijat pitivät tätä parhaiten lähellä niitä metsäympäristöjä, joita varten naamiointi alun perin suunniteltiin. Myöhemmät tutkimukset osoittavat, että intuitiivisesti pienempien värisegmenttien käyttö teki käyttäjistä vaikeampaa nähdä pitkiltä etäisyyksiltä kuin suuremmat muodot, jotka näyttävät sulautuvan lehtineen.
Digitaalisen naamon kehityksen jatkuessa sen metsästyskäytön edut tulivat yhä selvemmiksi. Tiede osoittautui melko välittömästi hirvimetsästyksessä, ankkametsästyksessä, valkohäntäpeuran metsästyksessä ja jopa Afrikan ja Intian tasangoilla valvotuilla tutkimusmatkoilla.
